JUURETTOMUUDEN PARADOKSI

Matkustaminen sekä ulkomailla asuminen ovat elämää mullistavia kokemuksia monellakin tapaa. Ekspotentiaalista kasvua ihmisenä, eri kulttuureihin ja ihmisiin tutustumista, inspiroitumista, tutkimista ja tarinoilla rikastumista.

On myös olemassa kiiltokuvan toinen puoli, joka pitää sisällään sydäntä raastavaa ikävää, kalvavaa juurettomuuden tunnetta, ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttää.

Kotiin voi aina palata, oli ajatus joka toi turvaa Suomesta lähtiessä. Suomi ei lähde mihinkään, se odottaa siellä jos/kun haluan palata takaisin. Mutta mitä enemmän matkustin, sitä pienemmäksi maailma muuttui, ja pian tajusin kuinka oma sydän on ripoteltuna pitkin palloa – ympäri maailmaa.

Törmäsin hiljattain lauseeseen:

”Kun teet kerran virheen ja matkustat/muutat ulkomaille, et enää ikinä löydä sielulle rauhaa yhdestä paikasta.”

Lause kolahti ja kovaa. Sillä riippumatta siitä missä päin maailmaa fyysisesti olen, osa minusta kaipaa aina toisaalle. ”Koti” on yhtäkkiä kaikkialla, ja samalla ei kuitenkaan missään. Toisaalta taas koti terminä muuttuu, ja etsii merkitystään täysin uudella tavalla.

Kahden maan välissä

En koskaan Suomesta lähtiessäni osannut kuvitella, että takaisin palaaminen voisi edes ajatuksena tuntua haastavalta.

Sama tuttu jännitys ja kauhun sekava tunne, joka valtasi kehon ja mielen Suomesta lähtiessä, palasi astetta vahvempana, kun suunnittelin ensimmäistä Suomeen matkustamista lähtöni jälkeen. Mietin, mitä kaikkea on mahtanut tapahtua, mistä olen mahdollisesti jäänyt paitsi, haluanko ehkä palata Suomeen kokonaan tai kadunko sitä, että koskaan lähdin.

Takaisin palaaminen olikin lopulta kaikkea muuta. Omaan kotikaupunkiin palatessa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Kaikki oli ennallaan, samat rutiinit, muuttumattomat aikataulut ja arki. Jos uudessa asuin ympäristössä dopamiinia vapauttavia ärsykkeitä tuntui olevan kaikkalla minne katsoi, niin nyt näitä samoja vanhoja katuja kulkiessa tuntui kuin kaikki olisi vain yhtä harmaata mössöä ja dopamiini tasot romahtivat miinukselle.

”Ei mitään erikoista, samaa vanhaa.” oli lähes poikkeuksetta vastaus ihmisten kanssa kuulumisia vaihtaessa. Omien ajatuksien jakaminen oli haastavaa sillä tuntui, kuin kuluneen puolen vuoden aikana olisin aikamatkustanut monta vuotta eteenpäin, niin paljon uusia ajatuksia ja kokemuksia oli mahtunut lyhyenkin ajan sisään.

Oma ajattelutapan ja näkemys elämästä olivat heittäneet useamman voltin ympäri.

En kokenut enään kuuluvani tai mahtuvani joukkoon. Minusta oli tullut vieras paikassa, jota ennen kutsuin kodiksi.

Kävin Suomessa noin puolen vuoden välein. Aina yritin parhaani mukaan nähdä perheen lisäksi mahdollisimman monia sukulaisia ja ystäviä. Podin syyllisyyttä siitä, että lähdin ja yritin kai jotenkin helpottaa syyllisyyden tuntojani venymällä joka paikkaan. Sanomattakin selvää, että jatkuvan kiireen keskellä se tärkein eli itse läsnäolo jäi toissijaiseksi ja oma jaksaminen oli täysin loppu jokaisen Suomessa vierailun jälkeen.

Kysymykset "Milloin muutat takaisin?", sai aikaan piston sydämessä. Kiertelin ja kaartelin, varoin sanojani peläten aiheuttavani pettymyksen, sillä niissä hetkissä tai nyt tässäkään hetkessä en tiedä vastausta. Ehkä joskus, ehkä en koskaan, aika näyttää.

Kerta toisensa jälkeen Maltalle palatessa ja koneesta ulos astuessa sieraimiin ajautuva välimeren tuoksu, ja silmiä kirvelevä hiekkapöly muuttui enemmän ja enemmän kotoisaksi. Matka lentäkentältä kotiovelle tuttuine maisemineen rauhoitti, ja kotona hiljainen oma tila tuntui turvalliselta. Silti jatkuvasti läsnä oleva ikävä ei ole missään kohtaa kuluneiden vuosien aikana helpottanut. Joka kerta itkettää ja sydäntä kivistää kun puhelimeen kilahtaa uutiset siitä, kuinka pikkusisko on saanut unelmiensa opiskelupaikan, pikkuveli on lähdössä armeijaan, paras ystävä on saanut uuden työn tai kun kummityttö esittelee videolla saamian joululahjoja Niin kovasti haluaisin olla läsnä kaikissa ilon kuin surunkin hetkissä, ja todistamassa niitä elämän vaiheita jotka ovat ohi niin kovin nopeasti. Oman jaksamisen vuoksi olen opetellut kääntämään ikävän surullisesta ja lamauttavasta tunteesta enemmän voimaannuttavaksi. Kun ikävän tunne ottaa vallan muistutan itseäni siitä kuinka onnekas ja kiitollinen olen, kun minulla on elämässä niin paljon mitä ikävöidä.

❤:lla Janni

Kuuntele podi-jakso aiheesta